Viime tipassa hoitoon
Oheinen artikkeli on taltiointi asiakastyön restauroinnista ja konservoinnista.
Tarina alkaa alkukesästä 2011, kun työhuoneelleni tuotiin huonokuntoinen ja osin tuhoutumispisteessä oleva teos. Maalaus jäi studioon, sen rauhallisempaan sopukkaan odottamaan pelastavaa oivallusta. Syynä oli myötämieli taiteilijaa kohtaan.
Carl Johan Bengts: Punapukuinen nainen istuu Bengtsin ”munkkituolissa”, 1911, öljymaalaus kankaalla, liimattu pahville, 79x50cm. no 162
Hädässä ystävä tunnetaan
Eräänä päivänä syksyllä kuljetin taulun muutamat kymmenen metriä valokuvattavaksi Museokuvaan. Naapuriavun merkeissä Matti Huuhka otti alkukuvat, jotka otettiin taulun kunnon takia vaaka-asennossa.
Kollegani Maija Santala Sinebrychoffin taidemuseosta vuorostaan suositteli konservaattoriystävältämme Anthony Reeveltä (Lontoo, National Gallery) opittua tekniikkaa. Siinä synnytetään tyhjiö lasisuppilon avulla. Tyhjiön avulla voidaan kiinnittää irronnut tai irtoamassa olevaa maalia. Vaikeudet hankkia lasisuppilo oli kaataa tämän mainion konservointikeinon. Se ratkesi kuitenkin positiivisesti toisen ystävän avuliaisuuden ansiosta. Hänen tyttärensä lääketieteen tohtori, tutkija sekä sarjakuvapiirtäjä Marjukka Myllärniemi hankki suppilon käyttööni.
Ongelmat ja ratkaisut
Maalaus oli tiukasti kehystetty mattalasin alle kapealla pronssilistalla. Lasin läpi näkyi kolme vaurioitunutta aluetta; lasin puristuminen pahvitaustaa vasten piti paikoillaan irronneita maalipalasia. Maalaus oli maalattu kankaalle, mutta liimattu jossain vaiheessa paksulle pahville.
Ennen ensimmäistäkään konservoivaa toimenpidettä oli ratkaistava, miten saada lasi ja kehys pois maalauksesta kääntämättä taulua kuvapuoli alaspäin? Selvitin taulun taustapuolta nostamalla se pääni yläpuolelle. Onneksi kehystäjä oli käyttänyt lyhyitä salmiakkimallisia kiinnikkeitä. Käsikopelolla irrotin ne ”salmiakkipala” kerrallaan.
Lasia ei voinut vain nostaa taulun päältä, koska irronneet maalinpalaset seuraisivat lasin imussa. Nostin lasia kaikilta sivulta sen verran, että saatoin asettaa pahvinpalasen nostokohtaan. Lasin voi nyt hitain ottein nostaa taulun päältä maalipalasten jäädessä aloilleen. Taulu tarvitsi työaikaisen suojan, sillä pienikin kontrolloimaton käden tai sähköjohdon liike pyyhkäisisi muruset tiehensä. Siksi olin teettänyt puisista rimoista kolmilaitaisen suojakotelon. (Kuva DSC0688copy)
Pintapuhdistus pyritään tekemään ennen värinkiinnitystä, jotta lika ei tunkeutuisi kosteuden mukana maalaukseen. Taulu harasi tätäkin vastaan. Maali irtosi pieninä murusina, kun pintaa pyöritti kostutetulla pumpulitukolla. Konservointi oli siksi aloitettava maalipinnan kiinnityksellä. (Kuva DSC0690) Käytin siihen laimeaa kalaliimaa. Kalaliimakiinnitys oli sinänsä normaali toimenpide, johon ei liittynyt muuta erityistä kuin 12 ennakoimatonta työtuntia. Tauluhan oli ollut mattalasin takana siihen asti kun vaihdoin sen suojaksi pahvikehikon.(Kuva DSC0712 copy)
Lasisuppilon maaginen teho
Jätin ongelmallisten alueiden värinkiinnityksen viimeiseen vaiheeseen. Laitoin vaurioalueelle irtonaisten maalimurusten sekaan lämmintä kalaliimaa. Hetken päästä lisäsin tipan alkoholia ja asetin tiivisteellä varustetun lasisuppilon kohdan päälle. Synnytin tyhjiön imemällä ilman suppilon sisältä. Omaksikin ihmetykseksi palaset löysivät tuossa tuokiossa alkuperäiset paikkansa. Nostin suppilon pois ja asetin ohuen
japaninpaperin alueen päälle, levitin uudelleen liimaa ja kuivasin alueen lämpölusikalla. (Kuva DSC0700copy) Pintapuhdistusvaiheessa totesin taulun maalien olevan kiinni. Näin oli värinkiinnitys tehty ja taulu pelastettu. (Kuva DSC0819copy)
(Kuva DSC018 copy, kuva DSC019copy)
Maalauksen tarkastelu
Vasta tällöin pääsin kunnolla tutkimaan taulun aihetta. Maalauksen nainen tuijottaa keskittyneenä ja arvostelevana edessään olevaa taulua, josta näkyy vain kaistale oikeaa laitaa. Esittääkö kuvan nainen taiteilijaa vai kotikriitikkoa? Esiliinasta ei voi päätellä kumpaakaan poissulkevasti. Tarkennus käsiin kiinnittää huomion siveltimiin. Ollaanko siis naistaiteilijan ateljeessa tai taiteilijan vaimo on istahtanut tarkastamaan uusinta teosta ateljeesiivouksen lomassa? Mallina on taiteilijan vaimo Erika Bengts. Työpöydällä on maljakoita ja paksuhkoja taidekirjoja.
Värit ja siveltimen viimeistelemätön lennokkuus kertovat Carl Bengtsin saaneen vaikutteita puhtaan paletin maalauksesta, johon suuri joukko suomalaisia aikakauden nuoria taiteilijoita uskoi. Carl Johan Bengts (2. huhtikuuta 1876 Närpiö – 10. lokakuuta 1934) oli suomalainen varhaismodernistinen taiteilija. (Wikipedia). Suurempaan perehtymiseen Carl Bengts – Valo puhuu, Vaasan ja Tampereen taidemuseoiden julkaisu 2007.
Sivellin ja kynä tapailevat taiteilijan taituruutta
Taulua oli korjailtu vuosikymmeniä sitten; ehjän maalipinnan alla on lukuisia rikkonaisia maalialueita. (Kuva DSC0830copy) Nykyisiin vaurioihin käytin jänisliimapohjaista liitukittiä puuttuvien maalipintojen täydentämiseen. Kyse ei ole vain esteettisyydestä, vaan kitti luo rikkonaisiin pintoihin materiaalin jatkuvuutta ja suojaa. Restaurointimaalauksen aloitin vesivärillä. Jatkan useimmiten lakkauksen jälkeen vesivärikynillä. Ne ovat minun suosikkivälineeni restauroinnissa. Löysin menetelmän eräästä amerikkalaisesta konservointilehdestä 1990-luvun alussa. Työskentelen kuivilla kynillä. Tärkeää on tarkistaa, että kynät ovat korkeinta taiteilijalaatua ja varustettu ASTM D 6901 standardi – merkillä. Tummilla alueilla käytän amerikkalaisia Gamblin- restaurointivärejä. Teos sai loppulakkauksensa 30.4.2012.
Missä vaiheessa lopettaa taulun restaurointi?
Restauroinnilla ei koskaan saada rikkoutunutta taulua täysin ehjäksi. Ihmissilmä erottaa pienet sävy-, materiaali-, kiilto- ja struktuurierot. Mitä pienempään alueeseen kiinnittää huomionsa, sitä vähäisemmät rikkeet erottuvat yhtä isoina kuin alun silmiinpistävimmät. On hyvin vaikeaa antaa yleispätevää ohjetta restaurointitavoitteesta, koska joskus yhden pienen pisteen peittäminen voi olla ratkaisevaa, kun se jossain toisessa tapauksessa on vailla merkitystä ja kolmannessa se jopa vie tarpeellisen särmän teoksesta. Jos restaurointialue ei näy normaalivalossa puolen metrin päästä, niin lopputulokseen voi olla tyytyväinen. Restaurointi on usein konservoinnin kaikkein eniten työtunteja vievä osuus. Konservaattori ei ole taikuri, vaan ennen kaikkea säilyttäjä.
Kuvat:
Matti Huuhkan alkukuva
Kuva DSC0691copy2, kuva DSC0692copy2
Kuva lasisuppilosta
Kuva DSC0688copy
Kuva DSC0712 copy
Kuva DSC0700copy
Kuva DSC018 copy, kuva DSC019copy
Kuva DSC0819copy
Kuva DSC0830copy